Käsittämätöntä, tein tällaisen tinan uuden vuoden yönä. Intiaaninimeni "Takoo Kuulapyssyt Auroiksi" on pahasti vaarassa vaihtua...


Ihmeellinen on ollut olo tänään, otin omin lupineni tosivahvaa särkylääkettä jota en oikeasti saisi käyttää vakavien sivuvaikutusten vuoksi. Ainoa vakava sivuvaikutus tänään on ollut se, ettei minuun satu. Vihdoinkin kivuton päivä. Olen ollut niin itkuinen monta päivää kipujeni kanssa ja nyt tällainen ihana levähdyshetki! Kävimme luistelemassa (minä en siis voi luistella, muut kylläkin) ja se oli kivaa. Ilovalmari osaa jo kävellä luistimilla ja tehdä hienon pyörähdyksen.

Eilen olimme kirkossa, sekin tuntui hyvältä. Lähiaikoina lähden Valamoon lepäämään muutamaksi päiväksi ihan itsekseni.

Ihastuttavaa, tietoliikenne teki päätöksen puolestani tökkäilemällä pari tuntia. Jäi novelli kirjoittamatta ja hyvä niin. Minun pitää kai hommata anonyymiblogi kuten Tytär - ei tähän voi kaikkea kirjoittaakaan.
Kuuntelen sen sijaan Jacqueline Du Pre´n loistavia esityksiä ja mietin, mitä ihminen tekee voimien vähetessä. Voiko elää vain, edelleen? Istuin tänään ja katselin käsiäni, kun yhtäkkiä rystysessä aukesi puolen sentin mittainen haava ja siitä pirahti reilu pisara verta, silmieni edessä, ilman minkään sattumatta.

Mutta Elgar, se auttaa kestämään. Sain vihdoin kuunneltua ja katsottua koko sarjan läpi, lämmitän pikku-uunia ja ihmettelen. Luin Linn Ullmanin kirjan Siunattu lapsi, oikeastaan revin, raastoin ja syöksyin siihen yön tunteina kun uni kaikkosi kolmen aikaan. Mietin, olenko minäkin syyllinen jonkun kuolemaan, kuinka moneen jos olen?

Katsokaapa mitä tapahtuu kun instrumentit vaihtavat paikkaa!

Olen aloittanut vuoteni uupuneena ja surullisena. Siihen auttaa tämä. Tai auttaisi jos hetken saisi syventyä kuuntelemaan ja katsomaan. Katsoin Wienin filharmonikoiden uudenvuoden konsertin ja Daniel Barenboimista tuli mieleeni luontevasti Jacqueline du Pré ja Elgarin sellokonsertto.

Lapsi leikki Tähtien Sota-leegoillaan kun minä siivosin, tai siis yritin siivota, tai ainakin järjestää olohuonetta. Ilovalmari tuli tohkeissaan näyttämään kapineen ominaisuuksia (omituisuuksia?): "Tää menee näin kun se ampuu, ja tää menee näin kun se hyökkää, ja tää menee..." Kysyin siihen että miten se menee kun se siivoo. Ilmarinen mietti hetken ja keksi: "Tää menee tästä näin (kääntää renkaita) ja nää imee tästä näin ja sitä tää menee täältä takaa näin kun tää pierasee pölyt pihalle kaikki!"

Jee :D Mulle kans!

Olen juossut pihalle kynttilöitä, liukastellut portailla, kartellut taktisesti naapureita, tehnyt ruokaa, äkäillyt, aikonut mennä suihkuun mutten taida jaksaakaan, katsonut hulvattoman Kreivittären synttärikutsut (jälleen kerran) eli Illallinen yhdelle. Vuoden parhaita nauruja!

Eläimetkin saivat osansa joulun iloista.





Linnuille oli tarjolla auringonkukan siemeniä ja kissoja :-D

Risti Siskolle


Risti emännälle


Riipus tyttärille, kummallekin omansa, empiretyyliä (meillä katsotaan Ylpeyttä ja ennakkoluuloa...:))

Ja sokerina pohjalla Pojan äitille tekemä sormus kuukiven kera, huomatkaa taonta ja muotoilu!

HÄTÄKASSI


Ailikki valitsee kauppakasseista huonoimman, se on pesussa ruskettunut ja saumoistakin rikki. Sitä voi pitää mytyssä helmassa, huomaamatta jos tarvis. Vielä kun kääntää kassin oikeinpäin ettei päättelettömät langat hypi silmille. Sohvalla väki istuu ja etsii kadonnutta kapulaa, se on livahtanut pehmusteen rakoihin, kukaan ei huomaa miten Ailikki ottaa kaapista dosetin ja täyttää se viikoksi vaivihkaa. "Kyllä se siellä on, joka kerta se löytyy", hän sanoo, laittaa dosetin viimeisen liuskan kiinni ja ihan muinaan uittaa sen kassin pohjalle. Pöydällä on leipiä ja unohtunut hapankaalipurkki, puulautasen vieressä niinkin arkinen asia kuin lapsen sukkapari. Se on likainen pari, mutta kuiva, ja sekin pääsee kassiin.

Alkuillasta Ailikkia vaivasi jokin nimetön, jonkinlainen varmuus siitä ettei tarvinnut enää pelätä ja toisaalta tunne siitä että nyt vasta tulisikin pelätä. Että omassa mielessä tapahtui salaa sellaisia käsittämättömiä päätöksiä karata. Kädet vaan alkoivat pakata, suu puhui tavallisia ja askelet kulkivat yhä keittiön ja makuuhuoneen väliä, välillä pyykit nousivat naruille ja hetken hän jopa istui tuolissaan kahvikupin kanssa. Kuin ei mitään olisi menossa. Perhe hälisi omiaan, puhelin soi - sekin löytyi sohvan sisältä - ja uuden vuoden rakettiostoksia laadittiin oikein paperin kanssa. Miten hän oli tähän joutunut, kumpikohan hänestä oli se oikea? Kassiin oli mennyt jo kahdet pikkupöksyt, kesällä viimeksi käytetty pitkä lämmin mekko ja omat sukat. Lapsen paitoja oli kaksi, housuja yhdet kun muut olivat liian paksuja. Kassi oli liian pieni. Mielessään Ailikki laski kuinka monet housut tarvitaan oikeasti, ei kai monetkaan jos junalla kulkee ja perillä pesee. Mikä se perillä sitten onkaan, ei ehtinyt vielä varmaksi miettiä.  Isomman lapsen vaatteet pitäisi laittaa muuanne, ja vasta sitten kun oli oikea hetki, kun oltaisiin lähdössä. Oikeastaan pojan päällä olevat vaatteet riittäisivät, sillä oli hassu tapa kerrospukeutua kesät talvet. Siitä riittäisi ainakin kolmeksi päiväksi - ajatus huvitti.

Millaisia vaatteita otetaan pakomatkalle? Sellaisia joissa näytetään juuri niin kurjilta kuin miltä tuntuu vai sellaisia joissa voi mennä mihin vaan? Huivi pitää ottaa niin voi mennä mihin kirkkoon tahansa. Mitä jos tulee pakkanen, lapset palelee, pitääkö ottaa toiset ulkohaalarit? Onneksi ei tarvitse enää ajatella vaippoja. Olkalaukussa oli ollut jo useamman viikon ajan jostain syystä kaikkea muuta tarpeellista. Deodoranttikin oli, mutta hammasharjaa ei uskaltaisi laittaa ennen kuin olisi pakko. Se olisi liian sitovaa. Viikko sitten Ailikki oli löytänyt itsensä laittamasta tulitikkuaskia minigrippipussissa laukun pohjalle. Tuli ihan äiti mieleen, mikä ihmeen dementian merkki tämäkin oli. Enhän minä edes polta, tai käy hautausmaalla sytyttelemässä kynttilöitä. Miksi sitten tulitikut. Jos vaikka tarvitsisi jossain. Jos joku muu tarvitsisi. Niinkuin kyypakkauskin, se kulki mukana jo kuudetta vuotta. Kohta alan varmaan sitoa käytetyillä lahjanaruilla nyyttejä kaappien perukoille. Se ajatus ei enää huvittanut, silti tulitikut pysyivät laukussa.

Äänet kuulostavat kaukaisilta, sanat kuulee tarkemmin, kuin alkavan unen lävitse. Kassi on laitettu huomaamattomaan paikkaan makuuhuoneeseen, ompelukoneen jalan viereen. Uunia sytytellessä Ailikki ajattelee miten erilaista kaikki on kun hän palaa takaisin. Kukaan ei raivostu pienistä asioista, paisko ovia, puhu tietokoneista, hurisuta sähköjä turhanpäiten, valita ruuasta, jätä pyykkejä lojumaan. Kaikki tekevät kotitöitä mukisematta, siivoavat kissojen käymälän sanomattakin ja rakastavat toisiaan. Kaikki kunnioittavat toisiaan. Naapurit ovat raitistuneet ja maailman sodat loppuneet. Aseet on haudattu, nekin kuulapyssyt tässä huushollissa on viety pois jonnekin. Yläpellolle on noussut sähkötön pikkumökki, jossa Ailikki saa levätä kynttilän tuikkeessa ja lukea, kutoa, tehdä kuvia, kirjoittaa ja hengittää. Ehkä muutaman päivän poissaolo ei riittäisikään. Täytyy hakea varmaan toinen kassi, isompi.

Yöllä kun kaikki ovat vihdoin nukkuneet omilleen, Ailikki kiertyy miehen kaulalle ja kysyy: "Lähdetkö ajamaan kun minun tulee paha olla?" Mies lupaa, lähdetään, minne haluat. Sinä tiedät mihin. Otetaan pienimmät mukaan. Jonkun pitää kuitenkin jäädä lämmittämään taloa. Jos et pääse ajamaan niin ethän hermostu jos minä lähden vähäksi aikaa. Jaksatko hoitaa kotia. Jos minä joudun sairaalaan vaikka niin jaksatko. Älä ole liian surullinen.

Aamulla selkään sattuu pitkästä aikaa niin paljon, ettei Ailikki pysty puhumaan. Ulkona näyttäytyy pieni viillos aurinkoa, lapsi sanoo aamua ihanaksi ja kampeutuu peiton alle lämpimin lapsenkäsin silittelemään. Äiti ei puhu nyt kun sattuu, saa Ailikki sanotuksi, mutta sinulla on ihanat kädet. Juttele vaan. Mummun kanssa juteltiin suu kiinni kun oikein sattui, tiedätkös. Osaatko sinä jutella sillein, suu kiinni? Kokeillaan. Ja Ailikki kertoo miten ihanat lämpimät pienet kädet onkaan.