Runo- ja valokuvatorstain haasteena on tekstikatkelma Kurt Vonnegutin teoksesta Maaton mies (Tammi 2007, suomennos Erkki Jukarainen):

Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua - "kello 11.00, 11. marraskuuta 1918" - vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat.

Aloitan työstämisen tuosta "virheestä". Ihminenhän ei ole itse syypää olemassaoloonsa. Jos kokee vakavaksi virheeksi olemassaolonsa ja kantaa siitä syyllisyyttä, päätyy ehkä korjaamaan asiaintilan - mutta mitäs siitä seuraa? En tunne Kurtin aivoituksia riittävästi, mutta minulle tuo aloitus on pelkkää sanoilla kikkailua. Anteeksi Kurre.

Aikakäsityksensä ihminen on kuitenkin viilannut niin että se niukkuu ja paukkuu varsinkin urheilijoita varten. Aikaa siis paloitellaan suorituksia varten.  Mutta kalenteri? On absurdia, että ajan virrassa olisi hetki joka oikeasti tarkoittaisi juuri tätä nimenomaista hetkeä, joka ei ole kaikille sama kuitenkaan. Aika on jokaisen ikioma ja ainutkertainen. Silti kalenterissani lukee "maanantaina 26.11.2007 klo 11.00 hammaslääkäri!"  Haa!  Aika onkin siis sopimus kahden tai useamman ihmisen kesken? Se helpottaa tapaamista sovittuna aikana, ettei hammaslääkäri suotta odottele minua tänä yön hetkenä porineen?

On myös ainakin toinen, vakavampi ajanmäärityksen tarkoitus. Se sitoo meidät kuolevaisuuteen. Ja kuolevaisuushan on syytä muistaa mitä ikinä teimmekään. Hammaslääkäri on sitten asia erikseen.

Aika myös venyy tarvittaessa. Jos on kiire, niin rauhoittumalla aika kuluu hitaammin. Kello 11.11 voi jatkua hamaan tulevaisuuteen asti ihan rauhassa. Vai mitä.

Nyt on yö, perhe nukkuu, heräsin kissan kolistellessa possunluuta lattiaa vasten. Toisaalla on päivä, joku istuu bussipysäkillä maailman toisella puolen ja yrittää saada salaa hampaanraostaan sinne juuttunutta pekoninsuikaletta. Hänen possunluuaikansakin on jo mennyt. Tai on vasta tulossa.