Lapsena minulla oli varmaan kyljet kipeinä kaikesta tuuppimisesta. Ole kunnolla sitten kun tulee vieraita! Älä tee niitä temppujasi! Hys! Ihmiset katsovat!

Teatterin alkamista odotellessa epäselvä asemani sai minut ahdistumaan. Miksei saa olla julkivammainen, miksi pitää piilottaa ja jähmettää itsensä kunnollisen muottiin? Pääsisimpä joskus tuikivieraaseen paikkaan, jossa voisin olla niin kuin olen, oikeasti. Puheensorinaa, kaikki tuntevat jonkun porukassa, ovat sitten hiljaa tai juttelevat, pari harvaa yksinkävijää lukee tyynesti tuolilla esitettä (mistä minä tiedän mitä niitten päässä liikkuu), mistään ei löydy piilopaikkaa, puheensorina jatkuu ja saa korvani soimaan, ei ole tuolia mihin istahtaa, ei ikkunalautaa, on pakko seisoa, haluaisin painaa otsani kylmään ikkunaan, poskeni sitä vasten, voisin hangata hiuksiani lasiin, painua vieraitten takkien sokkeloon pimeään piiloon, vessatkin on varattu, käännän selkäni ja katson ulos yltyvään paksuun lumisateeseen, kiilaan itseni ovenrakoon piiloon ja työnnän kasvoni ovenkarmia vasten salaa, ei kai kukaan huomaa eihän. Voisin koskettaa kielelläni viimeistä ulkoilmaa joka meille sallitaan, kohta ovi menee kiinni en saa enää lumihiutaleita kiinni kuitenkaan, lumi ei vapauta minun päätäni ja hartioitani tanssimaan, selässäni kihelmöivät ihmisten äänet kuin muurahaiset, ei tämä ei ole paniikkia tämä on pikku-Tourette joka tahtoo ulos vankilastaan.

Lääkkeet auttavat jo hiukan. Muistan rukousnauhan, luen sen kahdesti läpi (salaa senkin, ponchon alla piilossa annan mustien villahelmien juosta sormien välissä), ovi avataan, nyt saa liikkua, liikun kuten muutkin, vihdoinkin, samaan suuntaan, tilaa antaen, vuoroani odottaen, etsin paikan, kaikki on taas hyvin.

Väliajalla on taas jono ja selvä paikka, toimin täsmällisesti kuin nauttisin tilanteesta, ah kuppi kahvia ja kääretorttu (onkohan se tehty perunajauhoista en saa kysyttyä, tuleekohan minulle vatsa kipeäksi jos se onkin vehnää ja mitä jos joudun ryntäämään vessaan kesken näytöksen), kysyn onko tässä vapaata ja hymyilen kuin ikinä muuta tekisikään, kahvi on kyllä hyvää mutta ahmin tortun ensin että saan kädet rauhoittumaan, se tosin tahtoo pyrkiä lusikasta ulos ja joudun auttamaan toisella kädellä, olen unohtanut miten syödään sivistyneesti. Kukaan ei ota karkkeja joita tiskillä on tarjolla, minä haen vielä niitä että pääsen välillä kävelemään (onkohan näissä vehnää), ala jo näytös ala.

Selvisin, en heijannut itseäni, en nuollut ikkunoita, en hakannut päätäni seinään, en hangannut tukkaani mihinkään ja onnistuin sanomaan vain muutaman irrallisen omituiskommentin vierustoverilleni joka toivottavasti luuli kuulleensa väärin. Olen kunnolla, olen ihmisiksi ettei tarvitse hävetä, olen oppinut, melkein.