Meni uusiksi suunnitelmat viikonlopulle, kun Appi sairastui ja Mies lähti häntä viemään Kotkaan asti sairaalaan. Olen kotona lasten kanssa, viihdytän itseäni kutimella, olimme ulkonakin kaksi kertaa. Toisella kerralla mukana oli naapurin valokuvausta opiskeleva tytär, joka kuvasi meitä metsässä. Halasin puuta varmaan ensimmäisen kerran tarkoituksella ("ja nyt on vuorossa puun halaaminen") - ja minä olen sentään asunut Ekokylässä!

Huomenna ei siis kirkkoa eikä hautausmaata, mutta ulkoilua on luvassa lisää. Tein äitin haudalle kranssin niistä silkkitulppaaneista, joita hänellä oli sairaalassa ja laitan siihen vielä puolukanvarpuja. Niitä pitää hakea metsästä vielä. Aamulla vedostin linoja, löysin yhden enkelinkin, jonka olin unohtanut kokonaan - siitä tuli itse asiassa oikein hyvä. Olen oppinut ottamaan rennommin yllättävissä tilanteissa. Toisinaan taas pienetkin asiat saavat minut pois tolaltani. Esimerkiksi eilinen ruoka. Tein uudenlaista kasvisjuttua ja olin ihan uupunut siitä hyvästä. Oli uudet makaroonitkin, kuvitelkaa. Miten pöhköä.

Ensi lauantaina on kodinsiunaus, samalla siunataan työhuone, auto, skootteri ja yksi ikoni, sekä toimitetaan panihida äitille ja mitähän vielä. Kahvit/teet ja paastotarjoilu, mukavia hetkiä luvassa. Se on aina juhlaa kun kirkko tulee kotiin.

Tänään en pohdi sen syvällisempiä, yritän hiljentyä kuulemaan josko alitajunta rauhoittuisi villistä laukastaan. Pitäisi, haluaisin surra kuten ihmiset surevat, en vain osaa. Huomenna on äitin kuolemasta vuosi, vaikka se onkin vain abstrakti asia niin jotenkin se koskettaa. Eihän se oikeasti ole mikään merkkipaalu, aika ei ole vakio eikä ihminen ole sama itsekään kuin vuosi sitten. Että nämä solut minussa olisivat ne samat jotka olivat silloin, ei. Että minun muistoni olisivat samat, tunteeni samat. Aika on jotain muuta, ei sitä oikeasti voi mitata. Suru ja ikävä kuohahtaa milloin tahansa. Viimeksi muutama päivä sitten olin taas soittamassa äitille jotain asiaa.