Lapsi töristi nenällään korvaani ja heräsin hiukan ennen kolmea - nuhanenä sai paidankaulukseen tiikerisalvaa, jatkoi uniaan minun tyynylläni ja niin oli äidin otettava kirja kauniiseen käteen. Jatkoin Reko ja Tiina Lundánin Viikkoja, kuukausia, kunnes oli pakko lopettaa etten alkaisi niiskuttaa itsekin. Miten kallisarvoiseksi elämä käy kun sen on menettämässä. Toissayönä heräsin valtavaan itkuun, olin nähnyt painajaista ja takerruin Mieheen kiinni, älä jätä, älä mene ikinä pois.

Eilen tein kuivatuista karpaloista soppaa, sen kanssa on otettava paksua vaniljakastiketta. Epäkulinaarisena henkilönä hämmästyn ajoittain, kuinka hyvää voi ruoka olla. Mieluiten olisin syömättä kokonaan, mutta tällaisina hetkinä muistan ilahtua siitä, että olen elossa ja pystyn syömään.

Itäinen taivas valkenee, lunta maassa, kissan jäljet portaalla, tämä päivä tuonee tullessaan ainakin kirjastokäynnin ja kanakeittoa. Optinan isien rukous nousee mieleen, lampukka palaa tasaisesti makuuhuoneessakin nyt - leivinuunin päällä on ollut tähän asti ainoa jatkuvasti palava, nyt untamme valaisee myös pieni liekki.

1466828.jpg

Tein testin, tuloksena nyt vaikea masennus. Mitä ihmettä. Odotan sitä oikeaa kevättä kun voi kaivautua multaan ja nuuhkia kasvun tuoksuja, odotan että tämä menee ohi. Meneekö tämä ohi?
**********