Olen tullut siihen tulokseen, että uskontojen vastustajat haluavat poistaa pyhän ja pahan. Eli kun ei ole Jumalaa, ei ole myöskään persoonallista pahaa. Näin kaikki saadaan kätevästi ihmisen oman käden ulottuville. Sitä tarkoitan minäkeskeisyydellä, että ihminen olisi se joka tässä nyt on tärkeä ja järkkäämässä kaikkea joko hyväksi tai pahaksi. Käytännössähän se näyttää siltä. Mutta jos ajattelee jotain lapsisotilasta, joka pakotettuna tekee hirveitä tekoja? Eikö häneen juuri kohdistu persoonallisen pahan toiminta, joka käyttää välineenään heikkoja ja vallanhaluisia? Todella myös vallanhaluisia! Jostainhan senkin energian on tultava, joka heitä liikuttaa. Jokin perimmäinen syy siihenkin täytyy olla.

Tämä tuli mieleen kun puistelin yöllä pöytäliinaa kuistilla. Avaruus oli niin kaunis miljoonine tähtineen, lunta alkoi vihdoin sataa, olimme päässeet turvallisesti kotiin matkalta ja saimme tulla omaan kotiin, joka merkitsee meille niin paljon. Ja jonka pystyttäminen meidän voimillamme on ollut enemmän kuin ihme.Tunsin syvää kiitollisuutta, mutta ketä kohtaan voi skeptikko tuntea kiitollisuutta? Aliarvoiko skeptikko kiitollisuuden ja nöyryyden - ja nöyrän kiitollisuuden - merkityksen? Tai jos kiittelee äiti maata, niin kuka on se avaruusvastaava siinä järjestelmässä? Miksi ei voisi olla Yhtä siellä kaiken takana, mitä se haittaisi? Se asettaisi ihmisen perimmäiseen vastuuseen. Se voi tietysti haitata moniakin.

Minusta olisi kovin surullista, jos kaiken luodun, näkyväisen ja näkymättömäin takana olisikin vain sekalainen joukko satunnaisia tekijöitä. Se osoittaisi, että maailma sellaisena kuin sen tajuamme nyt on vain lumetta. Entä rakkaus, mistä se sitten tulee? Kyynisyys on aina surullista.

Onneksi en ole teologi! Kimpaantuminen on epäkorrektia.