... edellistä postausta väsätessäni eräs tapaus Helsingistä kun olin 16-vuotias ja karannut kotoa suureen maailmaan aivan yksin. Olin reissussa viikon, poliisi soitti kotiin ja kysyi olenko luvatta lähtenyt kun löysivät minut nukkumasta kansallisteatterin Willensaunan narikasta. Heräsin kun minua osoitettiin pyssyllä - tarpeistomies katsoi asiakseen käydä hätyyttelemään minua leikkiaseella ja soitti sinipukuiset paikalle. Mutta tämä ei ollut se juttu.

Matkustin bussilla Käpylään ruuhka-aikaan ja istuin invapaikalle (niitä oli jo silloin, tai ainakin mielsin sen vanhus/invapaikaksi, silti istuin) jolloin edessäni oleva rähjäinen vanha mies kääntyi minuun päin vanhaa viinaa huuruten ja kysyi olenko invalidi. Minä siihen että en ole mutta en jaksa seisoa kun olen ihan poikki. Tässä vaiheessa jo kansa kääntyi vaivihkaa katsomaan minua - mikä kumma maalaistollo juttelee puliukolle paikallisliikenteessä? Miehellä oli tukevan lemun lisäksi leimanaan kurttuisiin kasvoihin kuulakärkikynällä piirrelty kartasto - siltä se näytti, pikaisesti sutatulta metrokartalta - ja pistävän tunkkaiset vaatteet. Katse oli kirkas. Hän kysyi miksi olen väsynyt ja mistä olen tulossa. Ja sitten mistä päin Jyväskylää olen ja tunnenko Keljon aluetta. Ja että tunnenko sieltä ketään Koluja. Että olenko koskaan tavannut Onervaa. Ja että hän oli niin rakastunut kerran Onervaan. Ja että kylläpä minä olen äitini näköinen.

Sitten hän näytti lompakostaan valokuvia, katselimme niitä päätepysäkillä ja hän itki. Lapsiaan, joihin ei enää voinut pitää yhteyttä. Myös siitä ilosta, että oli tavannut ihanan Onervan tyttären. Ja että tämä tytär puhui hänelle kuin ihmiselle, Helsingissä.

1637618.jpg
Tässä eräs yöllinen kuva vuodelta yks ja kaks.