Olipa kerran kolme valurautapaistinpannua. Ensimmäinen oli suuri ja painava kuin... valurautapaistinpannu. Toinen oli valtava ja se painoi kuin keskikokoinen pässi. Kolmas pannu oli niin suuri, ettei sitä voinut nostaa kukaan muu kuin joku melkein jättiläinen. Näillä pannuilla oli yksi merkillinen ominaisuus, nimittäin niitten omistaja saattoi tulla maailman valtiaaksi.

Eräällä järvellä souteli autaan tietämätön tiedemies keskellä kauniinrauhallista päivää, kun plok! joku yritti iskeä hänet takaapäin tainnoksiin - saadakseen paistinpannun joka hänellä oli veneessäään. Vene kallistui, pannu keikahti yli laidan ja upposi mittaamattomiin syvyyksiin, tiedemies virui henkitoreissaan venheessä. Tämä tapahtui täsmälleen kello 08.03.

Myöhemmin toisena päivänä raviradalla kello 10.30 eräs jockey suistui hevosensa selästä ja hänen mukanaan kulkenut suuri paistinpannu kalahti maahan ja halkesi. Yleisön joukosta poistui syvästi tuohtuneena beigeen poplariin kietoutunut mies hattu silmillään. Hän kiiruhti puhelinkoppiin ja soitti lehteen: seuraava tapaus sattuisi täsmälleen kello 11.15 juna-asemalla.

Sisareni oli lähdössä takaisin Helsinkiin junalla kello 11.15, veimme hänelle tavaroita (ei paistinpannua) saattaaksemme hänet turvallisesti tuohon junaan. Mutta hän päättikin mennä bussilla, joka olikin täynnä ja ajoi vain ohitse vaikka kuinka vilkutimme. Tiemme erosivat, hän lähti akuankkanaamariin pukeutuneena johonkin salaiseen kokoukseen.

Keuruun musiikkiliikkeen kohdalla istuin maahan lakanaan kietoutuneena ja piilotin veitsen helmani alle. Tuijottelin ikkunassa olevaa sähkökitaraa, kun paikalle ilmestyi kouluaikaisen ystäväni nykyinen aviomies. Hän halusi väen väkisin saada minut pois siitä, koska tiesi, että olin seurannut erästä rumaa jättiläistä, joka oli tullut jättimäisensuuren paistipannun kanssa kokoushuoneesta, jossa sisarenikin oli ollut - olin nähnyt miten kaikki tulivat ulos naamareissaan. Olin päättänyt pelastaa sisareni iskemällä veitsen tuohon kuvatukseen, kunhan keksisin mihin kohtaan kannattaa. Kello läheni jo varttia yli yksitoista ja aika alkoi käydä vähiin. Näin mielessäni, miten paistinpannu kajauttaisi sisareni tuonilmaisiin asemalaiturilla. En ehtinyt ihmetellä, miksi enää pitäisi tappaa ketään koska pannuhan oli jo roistoilla, sillä tunnelma tiivistyi ja otsani oli aivan hikinen.

Jättiläinen tarttui musiikkiliikkeen ovenkahvaan ja toisessa kädessä roikkui maahan saakka ulottuva paistinpannu, jossa olisi voinut paistaa vaikka härän. Yritin nousta ylös, mutta sotkeuduin lakanaan, veitsi vilahti näkyviin ja samassa olinkin jo tiukassa kuristusotteessa. Se aviomies piteli minua paikoillaan kuin teurasuhria. Odotin hetkenä minä hyvänsä armahtavaa iskua päähäni. Autoja meni ohitse, kukaan ei välittänyt, jättiläinen lähestyi, tunsin asvaltin hajun, ajattelin rautatieasemaa ja kelloa, mietin miksi kaikki tämä vaiva ja heräsin.

Hetken mietin sulkisinko silmäni ja jatkaisin loppuun saakka, mutta kuoriuduttuani ulos kietoutuneista lakanoistani päätin ettei maksa vaivaa. Kuhmu päässä heti aamutuimaan olisi ikävä juttu.