Kipupiikki klo 13.30 lakkasi vaikuttamasta muutama tunti sitten. Nyt on porkkana korvassa JA kissankarva poskella. Löysin kerran kirpparilta tällaisen ultrapehmoisen eläimenkarvan, joka lienee kissaa (yäk!) tai jotain kenguruvauvaa (vielä kamalampaa!), jostain kumman syystä olen säilyttänyt sitä ja nyt se on astunut palvelukseen. Eläinparka. Älkää paheksuko liikaa, minuun sattuu niin kamalasti.

Olen viikon verran elänyt teellä, kahvilla ja mustikkasopalla. Käyhän se paasto näinkin eikä tee edes mieli laittaa suuhun mitään jämäkämpää evästä.

Aamulla menen uudestaan piikille, siihen asti on vaikka muisteltava menneitä (tikulla silmään vielä!). Kuva-arkistoista löytyy vaikka mitä hauskaa.

1103442.jpg

Australiassa vuonna 1994. Kamala reissu. Älkää päästäkö sosiaalisesti vammaisia asperger-henkilöitä maailman toiselle puolen. Kengurun kanssa meni hyvin, muuten kaikki menikin pahasti pieleen. Aussilasta pitää nyt kertoman ihmeellinen tapaus:

Olin lasten kanssa viimeistä päivää Manlyn rannalla, itkin epätoivosta ja paniikista, lapset tekivät hiekkalinnoja, ranta oli autio. Oli viileä päivä (aussilaisittain kai kylmä, meille sopiva) ja me ainoana rannalla joka muutoin vilisee väkeä yötäpäivää. Meillä oli rahat totaalisesti loppu - niin loppu etten olisi päässyt maasta ulos seuraavana päivänä koska vaadittavat "maastapoistumisrahat" puuttuivat - olikohan se jotain 17 dollaria tai jotain. En tajua miksi sellaisia rahoja kupataan poloisilta, jotka haluavat ulos tuosta ihmemaasta.
Siinä rauhoittuessani huomasin hiekkakumpareen takana vanhan naisen pikkutytön kanssa. Jostain syystä veri veti sinnepäin, ehkä mummo oli niin äidillisen näköinen tai jotain. Kävimme pikkuhiljaa jutustelemaan. En puhunut mitään ahdingostani kun en kehdannut näyttää kuinka huono ihminen olen. Nainen kertoili perheestään (oli alkujaan libanonilainen) ja vävynsä syövästä ja suurista perhejuhlista. Otin muutaman kuvankin, onneksi, sillä muuten luulisin tätä uneksi. Siinä vierähti tunnin verran ja nainen alkoi hankkia lähtöä. Meidänkin olisi palattava majapaikkaan pakkaamaan.

Jonkun matkan kuljettuaan hän kääntyikin takaisin ja ojensi minulle 20 dollaria. Sanoi, että hänelle tuli kumma tunne, että tarvitsen ne rahat. Vaikken ollut pukahtanutkaan. Hän oli antanut minulle myös nimensä ja osoitteensa jos joskus haluaisin pitää yhteyttä. En ollut vielä avannut sitä taitettua paperia.
Kiitin itku silmässä hyväntekijääni ja erosimme.

Kävelin lasten kanssa Corsolla ja silmiini osui pieni koruputiikki. Ostin sieltä tytöille läksiäislahjaksi pienet emaloidut kuukorut ja itselleni tummansinisen pikkuisen tähtipallon, ne maksoivat vain rippusen verran joten rahaa riitti seuraavana päivänä lentokentälle. Avasin sen osoitelapun ja siinä oli naisen nimi:
Mary Kosmos.

1104874.jpg

Kirjoitin hänelle kerran ja sain vastauksenkin. Sen jälkeen tapahtui vielä kerran, että ripustin tähtipallon kaulaani ajatellessani tuota hyvää ihmistä - minun enkeliäni - kun olin oikein vaikeassa ahdingossa. Joulu oli tulossa ja rahat täysin lopussa. Itkin vaan enkä tiennyt mitä tehdä. Yhtäkkiä puhelin soi ja minulle tuntematon ihminen kysyi tarvitsemmeko jouluksi apua. Sanoin että juu kyllä hiukan kiitos, että saisi ihan vaan ruokaa ja lapaset lapsille. Tunnin kuluttua ovella oli kolmen naisen hyväntekeväisyysjoukko mukanaan jouluherkkuja, lahjoja lapsille (myös rukkasia!!!) ja käteistä rahaa pieniä lahjaostoksia varten.

En ole käyttänyt tuota korua yhtään kertaa sen jälkeen. Ajattelen, että se jotenkin voimistaa epätoivoisen rukousta, koska sillä on niin suuri tunnearvo - eihän se mikään maaginen talismaani ole. Joskus sitten kun tulee todellistakin todellisempi hätä niin otan sen esille ja muistan hyvää Mary Kosmosta. Mikä nimi!