Äitin kuoleman jälkeen en ole rohjennut katsella vanhoja kuvia kuin ohimennen. Pirtan blogissa oli koskettavaa tekstiä sekä kuvia ja se pisti ajattelemaan. Olenhan kirjoittanut ja kasannut sen Pieni saatto - runokirjaseni, kirjoittanut aiheesta kirjeitä, päiväkirjaa, tekstareita... Kuitenkin itkemätöntä itkua piisaa, en ole uskaltanut ajatella minkälaisen äitin olisin halunnut, minkälaisen lopun olisin hänelle tahtonut. Kuinka se sitten tapahtuikaan ja miksi. Mitä olisin voinut tehdä toisin.

Minun käsitykseni kuolemasta on Kirkon opetuksen mukainen, ehkä sekin selittää asiaa osaltaan. Poisnukkunut ei ole poissa kokonaan, vaan siirtynyt jo sinne paremmalle puolelle näkemään sen Suuren Salaisuuden joka meiltä on vielä piilossa. Yritän kuitenkin ymmärtää tätä surun prosessia. Luin taas kerran Mäkelän kirjan Äiti, samoin Siekkisen kirjan Äidin hauta. Jos kenelle tulee mieleen muita samanlaisia, kertokaa minullekin. Snellmannini olen lukenut (Ihon aika, Side) ja kuolemasta ylipäätään olen lukenut Liisa Suurlan Suru on ankara ilo - kirjan. En ole saanut käsiini vielä Lundánin kirjaa Viikkoja, kuukausia, se on aina varattu kirjastossa.

Muistan kaikenlaisia juttuja. Miten kutsuin äitiä aina nimellä Äit' . Miten äiti saattoi hihitellä sanaväännöksille ja pihistä kiukusta naapurin akkain tähden. Miten hänellä oli vain meidät, oma perheensä. Miten äiti itki kuinka kaikki lähtevät pois ja muuttavat kauas kauas - se saattoi olla aivan lähellä mutta hänelle kaukana. Miten äiti viimeisenä sananaan minulle sanoi heippa, aivan kirkkaalla ja tajuisalla äänellä paria päivää ennen tuonilmaisiin siirtymistään. Miten itsepäinen hän oli. Ja itsenäinen. Äiti kirjoitti poissaolovihkooni "sairaana" kun vain itkin sängyssä enkä tahtonut mennä kouluun. Hän vei minut kävelylle yhden ainoan kerran, saadakseen selville mikä minulla oli hätänä - olin saanut kuulla kuolleesta siskostani enkä voinut ymmärtää miksi minulle ei oltu kerrottu. Äiti joutui myös kohtaamaan orastavan naiseuteni ja lohduttamaan ettei kyhmyt rinnassani ole syöpää vaan ihka oikeat rinnathan ne ovat kasvamassa. Äitillä oli siivousmania ja ahdistus, jota kukaan meistä ei nähnyt. Roskiksia tonkivasta puliukosta hän sanoi: Tuokin on jonkun äidin lapsi.

1344925.jpg