... turvaudun tähän nettipäiväkirjaan. Kun Asia Vaivaa niin kovin.

Vielä siis appiukosta, joka osaa olla myös hyvin mukava ja jonka loukkaukset olen alkanut vasta nyt huomata - tai tajuta. Ennen kuin homma karkasi käsistä, ajattelin vaan, että se on sen tapa puhua - ettei se koske minua, kohdistu minuun. Mutta kun siitä huutamisesta tuli sellainen meteli. Ja kun Mies loukkaantui kerta toisensa jälkeen ja ahdistui, ja lopuksi kaikki muutkin. Niin kai siinä sitten jotain on.

Miten sen nyt sanoisin. Kun olimme ostamassa multaa 5x45 l ja lastattiin sitä auton perään, aluksi yhteen kasaan, niin sanoin jotta auton vasen eturengas kohta nousee ylös - puoliksi piloillani - ja ajattelin, että noin muutenkin ois järkevää lastata ne sillein tasaisesti. Siinä samassa tajusin, että tosiaan kannattaa nostaa yhtä omenapuuntainta (niitä oli 4 siellä paksissa) ja laittaa sen alle, ettei siitä multasäkkikasasta valu yhtään painoa taimien päälle. Mies oli juuri silloin muutaman metrin päässä, niin appiukko kuiskasi minulle raivoissaan, että ole nyt helvetti hiljaa.

En tuosta varsinaisesti pahentunut siinä vaiheessa, mutta jonkun päivän kuluttua tajusin: se ei tahtonut, että Mies, siis hänen poikansa, kuulee - mutta minulla ei ole mitään väliä. Kun oli monta kertaa käyty läpi se asia, ettei Mies kestä niitä huutamisia. Mutta tajusin, ettei minunkaan kai tartte? Kerran aiemmin olen sanonut, ettei mulle tarvii huutaa, sillein nätisti sanoin. Se oli silloin, kun en vielä ottanut itseeni noita sen vihoja.

Parin päivän kuluttua katsoin hänen pyynnöstään säätietoja netistä (appi on sääfriikki) ja kun en ollut hänen mielestään oikealla sivustolla niin karjaisi, että mee nyt helvettiin siitä. Noh, Mies siihen sai sanottua hampaittensa lomasta ettei meillä kukaan mene helvettiin.

Elä sit ihmisiksi näitten asioitten kanssa. Ja appi tulee taas ensi viikolla. Onneksi Anoppi tulee ja.