Tein eilen kevättä kotiin ja valkeat verhot herättivät minut jo siihen kuuluisaan kukonlaulun aikaan - mikä aamu! Aurinko on päättänyt yhä ilahduttaa meitä, lumi hehkuu tuoreena ja vitivalkeana, jääpuikot huikaisevat loistollaan räystäillä (kiitos sen, ettemme ole vielä ehtineet hankkia räystäskouruja) ja kaikki väki nukkuu kuin jouluna ikään.

Luin Serafimin kirjasta kappaleen Suuresta perjantaista, laitoin tulet uuniin, peittelin pojan olohuoneen sohvalle suurella painavalla keskiaikaviitallani ja otin kupillisen kahvia. Hakeuduin koneelle etsimään tietoa siitä, mitä tämän illan hautakuvapalveluksessa tapahtuu - itse asiassa siitä miten siellä tulee käyttäytyä. Joku voisi taas ihmetellä tätäkin - mitä väliä mitä tekee kunhan ei loukkaa ketään. Mutta minusta tuntuu nyt vakavasti siltä, että minulta jää jotain tärkeää ymmärtämättä jos en käy läpi tätä perjantaita oikein. Jotain kuolemasta jää ymmärtämättä, jään vajaaksi jostain tiedosta jotain todella tarvitsen nyt. Kilvoitukseni on kehnoa, tässäkin istun kahvin kanssa, mitäpä voisin sanoa puolustuksekseni. Että jos olisin luostarissa niin voisin tehdä paremmin?...

Luen jälleen Waltarin Valtakunnan salaisuutta, se on kerrassaan elävä teos. Olen lukenut hyvin niukasti viime kuukausina, jos ei lasketa kaikkia noita ortokirjoja. Yleensä kuukahdan uneen ennen kuin ehdin edes aikoa mitään. Aivan kuin lapsien vauva-aikana, en jaksa lukea. Musiikkia kuuntelen sitäkin enemmän - kirkkomusiikkia, arvasitte varmaan. Laulan paljon. Kuuntelen ja etsin sisäistä hiljaisuuttani.

1392690.jpg

Kuva parvekkeelta eilen illalla.
***