Näin se kuuluu siis:
Kivipaadella peikko vähän nälästä heikko
istui ja luuta järsi se veikko
¨¨Oli kalunnut luuta monta kuuta,
¨¨¨¨sillä lihasta teki tiukkaa.
¨¨¨¨¨¨Oli niukkaa! Ei hiukkaa!
Asui vuorilla luolassa yksin se peikko,
¨¨¨¨ja lihasta teki tiukkaa.
Osui tulemaan paikalle vaan Tom saappaissaan,
sanoi peikolle: "Kas, mitä huomaankaan?
¨¨Ihan näköhän sen on lapaluun Tim-enon,
¨¨¨¨ja se kuuluu hautuumaahan.
¨¨¨¨¨¨Juu, maahan! Luu maahan!
Ei vuosiin lie enosta kuultukaan,
¨¨¨¨ja luulin: hän kuuluu maahan."
"Toki myönnänkin: luun kähvelsin,
vaan miksi panna luita maan koloihin?
¨¨Jo aikaa, sen ties, oli kuollut se mies,
¨¨¨¨kun löysin tuon lapaluunsa.
¨¨¨¨¨¨Kapaluunsa! Rapaluunsa!
Kai anniksi vanhalle peikollekin
¨¨¨¨jo likenee lapaluunsa."
Sanoi Tom: "Se tiedä, tuota en siedä,
luvattomasti ei toki viedä
¨¨noin ilman muuta sukulaiseni luuta,
¨¨¨¨siis luovuttaa luu on paras.
¨¨¨¨¨¨Sinä varas! Pidä varas!
Se on vainajan oma, se tiedä,
¨¨¨¨siis luovuttaa luu on paras!"
"Kas", peikko huusi, "siinä paisti on uusi,
minä syön sinut myös ja kaluan luusi.
¨¨Ilomielin haukkaan lihapalasen maukkaan
¨¨¨¨sinut hampaiden saha perii.
¨¨¨¨¨¨Paha perii! Maha perii!
Olen järsinyt vanhoja luita jo kuusi;
¨¨¨¨lihas hampaiden saha nyt perii."
Vaan kun Tom-raukkaa jo peikko haukkaa,
sen hampaat tyhjinä yhteen paukkaa.
¨¨Tom karkuun luikki, sen taakse puikki
¨¨¨¨ja potkaisi takamuksille.
¨¨¨¨¨¨Muks sille! Puks sille!
Johan oppii, Tom tuumi, kun paukkaa
¨¨¨¨sille potkun takamuksille.
Kuin kallion rinta on peikon pinta,
sen kovetti vuorilla istuksinta.
¨¨Jos potkit niin särjet sinä saappaittes kärjet,
¨¨¨¨on tunnoton peikon sen nahka.
¨¨¨¨¨¨Kuin rahka! Kuin pahka!
Se peikosta olikin hupaisinta,
¨¨¨¨mitä tunsi varpaiden nahka.
Tom onneton kotiin päässyt on,
ja rampa on jalkansa saappaaton,
¨¨vaan huoletonna tuo peikko-konna
¨¨¨¨piti luun jonka vohki se kurja.
¨¨¨¨¨¨Se nurja! Se hurja!
Yhä istuu se laella kallion,
¨¨¨¨piti luun jonka vohki se kurja!
Kommentit