Löysin itsesidotun vihkosen, johon olin kirjoittanut kaksi runoa, varmaan joskus vuonna 2000.

***

Istua hiljaa
malttaa odottaa
katsoa kun puut kasvavat,
kuolevat taas.

Tämä voi olla viimeinen päivä
kun aurinko lämmittää.

Hetkeä ennen kuin kuolema yllättää
tutussa puvussa
vierain kasvoin
minä, kantaja, tulen kannetuksi.

***

Veistin puusta kiven.

  Olisi kevyt, vaikka näköinen
  kelluisi aikansa
  uisi vieraille rannoille
  vieraille valehtelemaan

Minä, kirves, vasara ja taltta.
Portaalla nuket rivissä
muistikuvissa vuosikymmenten
rikkihalatut haaveet.

***

Mitä lienen ajatellut silloin (kin).