Laskin tänään pulkkamäkeä Ilovalmarin kanssa melkoista haipakkata. Onnistuin valitsemaan juuri sen mäen joka näyttää viattomalta, mutta onkin katalista katalin eli loppujen lopuksi hauskin. Ilmari kyyhötti käpälät silmillä edessä, minä jarruttelin päästellen mahtavan tuiskupilven naamalleni, sain silmät suun täyteen viiltävänkylmää lunta ja lisäksi ajoin peukaloni yli mystisesti (se sattui!) mutta pääsimme alas hienoisen kuperkeikan kera. Matka päättyi matalaan mäntykekoon, syksyllä kaadetut puut siinä mukavasti koppasivat meidät syliinsä. Laskin kahdesti, enempään ei tämän tädin rahkeet riittäneet. Häntäluu sanoi njet njet, mutta minkäs teet kun lasketutti.



Tulihan se talvi sieltä, lasten riemuksi. Ja vähän meidänkin, muka-aikuisten.

Tästä virkistyneenä tilasin Ifiltä ison pinon postikortteja omista kuvistani - millähän minä nekin maksan. Myyn niitä sitten punteissa, siinä on luonto- ja taideaiheisia kortteja sekä sekalaisia otoksia. Tai sitten lähetän postcrossingissa kaikki... :-D Eipähän tarvii ikinä ostaa kortteja enää siihen tarkoitukseen. Hiukan hirvitti se tilauksen suuruus, mutta olen toiveikas. Vielä kun saan otettua sarjan Keuruun kauneimmista taloista, niin teen sellaisen kotiseutusarjan. Valokuvaajalla pitäisi olla auto ja ajokortti. Minusta on ylen hankalaa pyytää Miestä aina ajamaan, vaikka mielelläänhän tuo ajaakin. Jotenkin se vaan jarruttaa ja sitoo innostusta, kortittomuus. Mutta en minä korttia saisi, inssiajoon asti edes pääsisi tällä tarkkaavaisuudella.

Tytär soitti äsken, herätti unesta ja havahduinkin ihan kunnolla. Kun voisinkin olla lähempänä ja läsnä, nyt voin vain yrittää kaukoauttaa, antaa kriisikeskuksen numeron, jutella, neuvoa. Voisinpa antaa pikkiriikkisen omasta voimastani. Sytytän tuohuksen.

Kortteja laatiessani löysin vanhoja kuvia Ekokylän ajoilta. Tässä on lasten rakentama polle ja minun aitani - se joka aiheutti tiukan periaatekiistan naapurin kanssa... Ekokylän aika oli toisaalta onnellista, toisaalta täynnä kurjuutta ja myllerrystä meidän perheemme elämässä. Miten voikaan asiat limittyä niin toinen toisensa lomaan. Joskus kaipaan sitä maisemaa, järveä ja joutsenia.



Mieltäni painaa eräs oikeudenkäynti, jota nyt aloitellaan Jyväskylässä. Siellä meille läheiset rakkaat ihmiset joutuvat vastatusten vaikeiden asioiden kanssa ja oikeastaan aivan suotta. Onni ettemme itse ole osallisena, se olisi aivan mahdotonta. En tiedä miten asiassa käy, kuinka hanakasti iltapäivälehdistö hyökkää vai tuleeko jotain muuta sensaatiomaista ja kiinnostava tilalle. Melkein toivon, että joku missi, unelmienpoikamies tai poliitikko nousisi lööppeihin juuri nyt sijaiskärsimään. Sinä joka tiedät tästä, rukoile kaikkien osallisten puolesta. "Anna minun nähdä rikokseni, ja anna etten veljeäni tuomitsisi..."

*****