Tuli mieleen se ikivanha laulu, joka aina juuttui kohtaan "toivon, toivon, toivon, toivon..." kun ompelin tyttären hääpukua. Itse on suunnitellut ja alkuunsaattanut, minä vaan vähän auttelen. Viritellään hiukan ja katsellaan miten toimisi kaikki nuo rypyt ja nauhat.





Lapsena haaveilin pitsisestä hunnusta, mutta tosipaikan tullen unohdin hunnun kokonaan. En oikein panostanut muutenkaan niihin häihin, olin ihan lapsi vasta.
Tällä toisella kerrallani olikin sitten teemahäät, ei siihen Novgorod-asuun oikein sellainen hörhötys sopinut. Unohdin myös, että olin haaveillut yhdestä jännästä mekosta jo muutaman vuoden. Ei sekään olisi kyllä sopinut.

Olen pikkuhiljaa totutellut ajatukseen häitten järjestämisestä. Hirvittää. Jännittää. Ja mitä ihmettä laitan päälleni?? Entä lapsille???? Ja Miehellekin vielä!!! Pitääkö käyttäytyä hyvin ja säädyllisesti vai saanko olla oma itseni??? Kääk.