Oivallus 1:
"Äidit tuntee aina lapsensa ja lapset hermostuvat siihen jossain vaiheessa, sanovat "sä et tunne mua ollenkaan!""
- Äidit tuntevat lapsensa ns. heikkoudet ja koska ovat kroonisesti huolissaan nuo pistävät silmään ensimmäisenä kun jotain häikkää tapahtuu
- Lasten tulee oppia uusia vahvuuksia joilla voittaa ne heikkoudet, jotta voivat sanoa kirkkain silmin ettei äiti tunnekaan heitä - enää sellaisina kuin he olivat silloin joskus!
- Tästä seuraa tietysti, että äitien tuntemus on suunniteltu lapsen ohjaamiseksi ja kannustimeksi vaikka se tuntuu pääsääntöisesti kiusanteolta
Oivallus 2: MERI
- Noin 11-12-vuotiaana näin ensimmäisen kerran tv-sarjan Myrskyluodon Maija. Luin kirjasarjan myös samantien, monta kertaa. Siitä alkaen olen rakastanut merta.
Oivallus 3: RUOTSIN KIELI
- Tapani puhua ruotsiksi on jäänteitä Myrskyluodon Maijasta. Rakastan ruotsin kieltä, sanokaa mitä sanotte. Sellaista saaristoruotsia.
Oivallus 4: ELÄMÄN KARUUS ON PALKITSEVAA
- Juontaa juurensa... Myrkyluodon Maijaan! Se oli ensimmäinen havahdus siihen oivallukseen, että fyysinen ja henkinen rasitus saa minutkin tuntemaan olevani elossa ja antamaan kaikkeni. Rakastan kiipeillä ja tehdä töitä katolla vaikka en missään nimessä ja kaikella kohtuudella kuvattuna en edes pystyisi. Rakastan myrskyjä. Tunnen voimani vasta äärimmäisessä rasituksessa. Olen luonteeltani aikamoinen jääräpää, en suostu uskomaan etten saisi enää tehdä sitä tahi tätä. En kestä liikkumattomuutta, jämähtäneisyyttä, hipaisuja, kevyttä touhuilua (askartelu!!!) enkä maleksimista. Haluan raskasta ja kurinalaista arkea vaikka sitten olenkin kipeä. No sitten maataan vaan punkassa ja luetaan raskasta kirjallisuutta. Haluan kilvoitusta, en halua päästä helpolla.
Tästä johtunee myös haluni mennä luostariin. Se yksinään olisi väärä syy. Mutta on minulla toinenkin syy.
Tämä elämä menee nyt kuitenkin täällä maailmassa, perhe ja koti on minun luostarini.
Filosofissyvällinen osio päättyy tähän.
Seuraavaksi esittelen uuden perheenjäsenemme:
Vanha naapurin autotallista saatu hella toimi kiitettävästi kaksi vuotta, ennen kuin sen luukku ruostui läpipuhki-irti saranoistaan. Kiitos kaupungin tukijärjestelmien saimme uuden hellan. Pyysimme vanhaa, sekin olisi ollut hianoa, mutta tämä on huippuhulppea ja lisäksi sähköä säästävä. En osannut odottaakaan että saisimme näin hienon. Hänellä ei ole vielä nimeä. Mutta saimme ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen tuntumaa siihen, miltä ranskiksien kuuluisi näyttää - niidenhän pitää hei ruskistua, ihan oikeesti!
Kommentit